Retkemme Grand Canyonille kesti "Betsyllä", eli rakkaalla 4.0l V6 Mustangillamme täydet 12 tuntia ja 20 gallonaa huolimatta 90 mph:n keskinopeudesta. Olimme valinneet koilisreitin toisin kuin 99% turisteista päästäksemme näkemään Ison Kanjonin täydessä rauhassa. Reittimme johti Nevadasta Utahin kautta ja edelleen Arizonan aavikon läpi. Ajoimme tuntitolkulla näkemättä, tietä lukuunottamatta jälkeäkään ihmisestä. Maisemaa hallitsi horisontista horisonttiin tasainen hiekka-aavikko ja kaukana siintävät punakylkiset liuskekivivuoret. Silloin tällöin vastaan tuli entisten pioneerien henkeä kunnioittaen karavaanari. Tosin näiden vankkurit olivat vaihtuneet täysikokoisen turistibussin kokoiseen asuntoautoon, jonka perässä saattoi olla hinauksessa Hummeri tai joku pienempi maastoauto paikallisia siirtymisiä varten. Toisin sanoen mittakaava hämärtyi mukavasti jo matkan varrella.

Kaibab-Paiute -intiaanireservaatin jälkeen tie alko johtaa loivasti ylöspäin ja maisema vaihtua tiheään havupuuvyöhykkeeseen. Lopulta tuntui kuin olisi ajellut Kirkkonummen takametsissä. Ilma oli kylmempää ja röyhkeät peurat laidunsivat mutkaisten teiden reunuksilla. Maasto oli myös muuttunut melko tasaiseksi ja näköalattomaksi. Siksi vaikutelma oli sitäkin suurempi kun lopulta auringon laskiessa saavuimme Grand Canoynille. Tuota loputonta rotkoa ei edes voinut havaita yli sadan metrin päästä reunasta.

Kaibab-Paiute -intiaanireservaatin jälkeen tie alko johtaa loivasti ylöspäin ja maisema vaihtua tiheään havupuuvyöhykkeeseen. Lopulta tuntui kuin olisi ajellut Kirkkonummen takametsissä. Ilma oli kylmempää ja röyhkeät peurat laidunsivat mutkaisten teiden reunuksilla. Maasto oli myös muuttunut melko tasaiseksi ja näköalattomaksi. Siksi vaikutelma oli sitäkin suurempi kun lopulta auringon laskiessa saavuimme Grand Canoynille. Tuota loputonta rotkoa ei edes voinut havaita yli sadan metrin päästä reunasta.
Mahtavimmankin sinfonian vaikuttavin hetki voi olla tauko. Myös luonnossa suuriman vaikutuksen voi tehdä jokin, mitä ei ole edes olemassa: loputon tyhjä tila maankuoressa ja sitä ympäröivä täydellinen äänettömyys. Jotain sellaista syvästi vavahduttavaa koimme seistessämme käsi kädessä Grand Canyonin North Rimmillä, askeleen päässä kilometrin pudotuksesta. Sellaisina hetkinä ihminen tuntee oman pienuutensa. Sellaisina hetkinä asiat myös asettuvat oikeaan tärkeysjärjestykseen ja ajatukset kirkastuvat - todellakin, mainonnassakin saa aikaan suuremman vaikutuksen kun malttaa sanoa asiansa kuiskaten muiden huutaessa, kun malttaa jättää paljon tyhjää tilaa oman sanomansa ympärille.




































.jpg)









